Hys, Hys

Raha-asiat ja riidat ovat yleisesti sellaisia asioita mistä ei hirveästi kavereille kerrota.
No mä oon vähä ottanut eri kannan, kerron melko avoimesti parisuhteemme riidoista parille ystävälle, näin saan uutta näkökulmaa ja purettua tilannetta jonkun ulkopuolisenkin kanssa -se kannattaa.
No mutta raha.
Se on yleisesti sellainen asia mistä ihmiset ei hirveästi puhu eikä pukahda.

Ja koska nyt eletään kesähäiden sesonki aikaa ajattelin höpöttää vähän HääBudjetti asiaa.
Muutamassa blogissa ja muutenkin mediassa pyörii paljon juttua paljonko pariskunnat ovat valmiita laittamaan siihen tärkeään päiväänsä. Siihen mitä ollaan parhaassa (pahimmassa) tapauksessa suunniteltu jo vuosia. Olen jopa kuullut sellaisesta kun HÄÄVAKUUTUS. Joo..

No mitä meidän häiden budjettiin tulee, niin oikeastaan mitään budjettia ei ollut.
Rahaa oli säästötilillä, mutta päätimme ettei niitä kaikkea yhteen päivään tuhlata.
Haluttiin pienet, intiimit, meidän näköiset juhlat( = pieni budjetti.)
Kaikki saatiin mitä haluttiin.
Rahaa sai eniten uppoamaan mökin vuokraan, mutta otettiin sekin sen kannalta että ei ikinä lomailla ulkomailla tai muutenkaan reissata, viikko mökillä sisälti juhlat ja meidän ensimmäisen loman "muualla kuin lapissa".
Häävaatteet valittiin niin että niitä voi jatkossakin käyttää, tosin mun maistraattimekko tuskin näkyy mun päällä hirveen usein (noh siihenkin upposi vaan 28e). Lisäksi valokuvaaja maksoi mutta se oli asia mistä en halunnut luopua. Trubaduuri oli myös aika tyyris, mutta puolison viime vuonna voittama NRJ:n pikavippi auttoi asiaan mukavasti. Ruokaa (teimme itse) ja juomaa 30hengelle ja pieniä koristeita ja härpäkkeitä.. Kyllähän niihin sai rahaa uppoamaan.
Mutta selvisimme niin että ostimme aina sitä mukaan kun rahaa oli, eli tavallaan kaikki hankinnat (-mökki) tehtiin kuukausipalkasta.

Pieni budjetti ei mielestäni tehnyt häistämme yhtään sen huonompaa tai parempaa.
Ja näin jälkeen päin alan miettimään; jos olisin hakenut kukkakaupasta kukat pöydille olisi siihen uponnut muutama kymppi kun nyt puolestani keräsin luonnon kukkia.Noh muistaako kukaan edes millaiset kukat siellä pöydällä oli? Niin.. Tai jos olisimmekin syöneet kertakäyttöastioiden sijasta hienoista lautasista mitkä olisin vuokrannut pitopalvelufirmasta... hmmm..
Pieniä juttuja. Ihmiset, hyvä ruoka ja mukava meininki tekee parhaat juhlat.
Ei sitä aina rahalla saa.

Niin ja tämä on tietenkin makuasia.
Jokainen järjestää juhlansa tavallaan ja rahallaan.

Elämän junassa...

Joskus sitä pohtii elämää hiukan syvällisemmin.

Nimittäin vaikka viimeksi eilen.

Tässä kun on ollut tätä hää-hässäkkää, on pohdittu kutsukortteja ja vieraslistaa sitä väkisinkin alkaa miettiä niitä ihmisiä keitä sinne haluaa kutsua ja samalla niitä ihmisiä keitä sinne olisi ehkä halunnut kutsua. Itse tajusin että mun kohdalla elämä on ollut kuinka juna, matkalla jonnekin.

Junaan hyppää aina uudelta asemalta ihmisiä mukaan, toisinaan ruuhkaksi asti toisinaan vain muutama ihminen, mutta harva ihminen matkustaa samassa junassa päätepysäkille asti. Ja nytkin näitä häitä miettiessä haluaisi kutsua nuo kaikki samassa junassa olleet ihmiset paikalle, mutta sitten sitä miettii että jos on kerran jo tippunut siitä matkasta pois ja moneen vuoteen ei ole toisesta 

sanaakaan kuullut, onko se sellainen ihminen kenen kanssa oikeasti haluaa jakaa tärkeän päivänsä?

Mun elämässä on ollut ihan todella ihania ja tärkeitä ihmisiä, tärkeitä juuri siihen elämän vaiheeseen, mutta jostain syystä ne ovat tippuneet matkasta. Mitä vanhemmaksi olen tullut, tuntuu kun näitä ihmisiä ja asioita pohtisi enemmän ja enemmän. Koska en kuulu facebook:iin niin mulla ei ole senkään kautta enää yhteyttä esim. ala-aste kavereihin tai jengikavereihin. Mutta oikeastaan mulla on niitä ihmisiä ikävä, tai ainakin juuri niitä ihmisiä ja hetkiä mitä silloin oli. Aikaahan on vierähtänyt useita vuosia ja elämän tilanteet ja kaikki muuttunut joten mistä mä edes tiedän ovatko ne tai saatikka minä enää sellainen ihminen kuin silloin, mutta kyllä se vaan pistää miettimään silti.

Mulla oli silloin kun pelasin jalkapalloa niin meidän joukkueesta useampi hyvä ystävä. Sellaisia ystävyys-suhteita joiden uskoin jatkuvan läpi elämän. Joidenkin kanssa ystävystyttiin vasta paremmin kun lopetin futiksen, mutta niin kamalalta kun se tuntuukin niin niistä piireistä ei ole ketään enää mun elämässä.

Kun opiskelin ammattikoulussa, ystävystyin todella hyvin yhden luokkalaiseni kanssa. Hengailtiin kolme vuotta yhdessä niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Ja vielä opiskelujen jälkeenkin pidettiin monta vuotta yhteyttä, kunnes jotain tapahtui. Yhteydenpito loppui kuin seinään. Usein sitä ihmistä olen miettinyt ja pohtinut mitä sille mahtaa kuulua. Ja viime viikolla, seisoin bussipysäkillä ja samaan aikaan siitä ajoi auto ohi jossa tämä ystäväni istui, en ole nähnyt sitä moniin vuosiin, mutta tunnistin hänet heti. Sydän jätti lyömättä kerran jos toisenkin, tuli haikea olo.

Harmittelin kun puhelimesta ei löytynyt enää hänen numeroa, siinä hetkessä olin valmis laittamaan viestiä ja kysymään monen vuoden jälkeen kuulumisia.

Välttele kanssa ihmisiä

Ja pysy neljän seinän sisällä, sanoi terveydenhoitaja.

Niin siinä sitten kävi, torstaista asti yskitti. Lima rohisi jossain tuolla keuhkoputkissa.
En luovuttanut, lepäilin kylläkin, kunnes sunnuntai ja maanantai välisenä yönä jostain iski ihan kamalan huono olo.
Oksetti, mutta en oksentanut. Mahassa mylvi ja olo oli heikko. Ruoka ei maistunut, mutta uni kylläkin. Maanantain nukuin koko päivän, ihan koko päivän. Tänään olo on ollut astetta parempi. Mutta silti huono olo jatkuu edelleen, yskäkin ärsyttää öisin. Kävin sitten tänään aamusta terveydenhoitajalla.
Joka totesi että vantaalla jyllää 400 viirusta ja tää voi olla yksi niistä, tai joku muu.
Sillä tiedolla lepäillään vielä torstaihin asti.

Näillä mennään... Teetä, kurkkupastilleja, kännykkä ja telkkari.

Pienellä asialla on suuri merkitys

Tää taas kuuluu kategoriaan höpötyksiä.

Mutta siis mä pelkään tai en mä pelkää, mutta en siedä enkä tykkää hammaslääkäristä.
Siellä haisee pahalle, niistä laitteista lähtee inhottava ääni ja mua ahdistaa olla suu auki.
Ja lisäks olen saanut viettää lapsuudessani hammaslääkärissä ihan liikaa aikaa.

Muistan pienenä kun ala-asteella mentiin luokan kanssa hammastarkastukseen, se oli kamalaa.
Pareittain huoneeseen ja siinä makaat suu auki ja hammaslääkäri haukkuu kaverin kuullen kuinka huonosti on hampaat taas hoidettu.
Noh sanotaan niin, että mun lapsuudessa äiti ei ollut kauhean aktiivinen siinä että olisi valvonut tyttärensä hamaiden hoitoa ja saattaa olla että sitä jäi muutaman kerran ne hampaat pesemättä.
mutta se saarnaaminen, pelottelu ja muu sellainen aiheutti sen etten enään sinne hammaslääkäriin halunnut mennä.
Pikkasen isompana hoidin kyllä aktiivisesti hampaitani, mutta silti hammaslääkäri oli melkein kurkussani kiinni ja kehoitti pesemään vielä paremmin.
Kunnes ajan saatossa selvisi, että minulla on perintönä huonot hampaat -helposti reikiintyvät ja syljen eritys on sellainen joka lisää karieksen syntyä. Harjaa vaan mutta silti voi tulla reikiä.

Kasvoin ja kehityin, harjasin ja jynssäsin ja silti ne hammaspeikot hillui mun suussa.
Monet kerrat karkasin hammaslääkäristä, valehtelin että ei saa porata kun oli tärkeät juhlat illalla ja niin pois päin. Välillä hammaslääkäriin saatto mummo ja välillä isoveli oli ovella vahtimassa että en sieltä karkaisi.
Mummo oli paras. Se keksi että aina kun käyn reippaasti hammaslääkärissä saan palkinnon.
Ei se palkinto mitään karkkia ollut, vaan sain aina jonkun lelun/lehden tms.
Sen voimalla musta tuli rohkea hammaslääkärissä kävijä.

No mun ihana puoliso on jatkanut tätä perinnettä. Saan palkinnon aina hammaslääkärin jälkeen, vaikkakin nykyään käyn siellä jo melkein ihan mielelläni.

Eilen mulla oli tarkistuskäynti. Se ei pelottanut, koska tiesin että siellä ei porata.
Ajattelin jo valmiiksi varautua taas tuttuun myllytykseen huonoista hampaista.
Mutta meinasin pyörtyä tuoliin, kun hammaslääkäri iloisesti totesi että onpas sinulla hyvin hoidetut ja puhtaat hampaat. Taisin jopa kysyä että MITÄ?
Ja niin se vain sanoi, aikoi kirjoittaa asiasta myös tietojärjestelmään.
Ja voi istä ilon määrää, tuntui kuinka olisin leijunut pois siitä hammaslääkärin tuolilta.
Palkinnoksi itselleni marssin kahvilaan, istuin rauhassa kahvikupin ja croisantin kanssa nauttien, puhtaista ja hoidetuista hampaista.

P-a-r-i-s-u-h-t-e-e-n r-e-k-i-s-t-e-r-ö-i-n-t-i

Olen miettinyt miksi musta tuntuu että en osaa iloita ja nauttia meidän parisuhteen rekisteröinnistä niin paljon kun ajattelin tekeväni. Olen pohtinut syytä, jutellut asiasta puolison kanssa useasti ja viimeksi eilen ystäväni kanssa. Ja alan pikku hiljaa ymmärtämään miksi näin on.

Vaikka olenkin avoimesti kaapista ulkona, ja kysyttäessä ja välillä ilmankin kerron kyllä avoimesti seurustelevani naisen kanssa. 

Mutta mitä tulee parisuhteen rekisteröintiin, ensinnäkin koko sana on ihan kamala. 

Esimerkiksi huomasin kun kävin viemässä johtajalle lappua, että anon kyseistä päivää palkalliseksi vapaaksi. Siinä pikkaisen jännitti, niin olipa harvinaisen vaikea sanoa tuo parisuhteenrekisteröinti ja siihen vielä johtajan ilme, josta huomasi että se raksutti muutaman sekunnin ennen kuin tajusi mistä on kyse (vaikkakin johtajani tietää parisuhteestani naiseen, mutta sana parisuhteenrekisteröinti ei tainnut olla tuttu)

No mietitäänpä muutama muu kohtaaminen;

-Olen ostamassa mekkoa, myyjä kysyy mihin tarkoitukseen se on tulossa. Suustani tulee Juhliin, tai siis olen menossa naimisiin.. No sitten myyjä jatkaa kysymyksellä, no ihanko häämekkoa etsit, ja tiedätkö jo miten miehesi pukeutuu? Taas saman asian edessä.

Niin siis en ole menossa naimisiin miehen kanssa vaan olisi pitänyt sanoa

 REKISTERÖIMÄSSÄ PARISUHTEEN. 

- Töissä olisi ihana kertoa ihmisille, kahvipöydässä hehkuttaa ihanaa iloa ja onnea. Mutta miten? Taas pitäisi päästää suusta se parisuhteenrekisteröinti, koska kaikki työyhteisössäni (johon kuuluu 20 henkeä) ei tiedä että seurustelen naisen kanssa.  Joten jos puhuisin naimisiinmenosta, olisi puolilla ihmisistä se oletus että miehen kanssa.

- Kävimme ystäväni kanssa syömässä ravintolassa josta olemme varannut pöydän maistraatti päivänä. No sinnekin puhuimme vain juhlista, kyse on juhlista. Ja onhan asia niin, onhan ne juhlat. Mutta kun se sana juhla tuntuu laimealta koska juhlia on vaikka minkälaisia, kuinka moni hääjuhliaan viettävä mainitsee vain sen juhla sanan?
siihen nähden että MÄ OLEN MENOSSA REKISTERÖIMÄÄN PARISUHTEEN, MUSTA TULEE VAIMO. Ja jos olisin menossa naimisiin, olisi ruokailua varattaessa varmaan ilmoitettu että me ollaan tulossa viettämään häitä tai toisin että varataan pöytä hää- seurueelle. Noh pilkun viilausta, mutta tässäkin auttaisi kun olisi kaikilla samat oikeudet ja voisi itsekkin puhua häistä.

Tuntuu että kokoajan joka paikassa ja aina vaan, pitää tulla ulos kaapista.  

Mutta minä päätin, etten enää mieti asiaa. Sanon sen suoraan, takeltelen tai sössötän. Jännitän tai en. Olen valmistautunut selittämään ihmisille jotka ei tiedä mitä parisuhteen rekisteröinti tarkoittaa. Olen valmis. Onhan minusta tulossa alle kuukauden päästä vaimo. 

Tänään kävin ostamassa sukkahousuja Sokoksella ja myyjä tuli mua neuvomaan. Sanoin suoraan. Joulukuussa olen rekisteröimässä parisuhteeni ja tarvitsisin mekkoni kanssa sukkahousut. Myyjä oli aivan ihana. Kyseli mekon väriä ja tarjosi muutaman vaihtoehdon. Se ei pysähtynyt sekunniksikaan miettimään, vaan tarjoutui neuvomaan minua ja jos sukkikset eivät olekaan hyvät, voin tulla mekon kanssa ja sovitetaan yhdessä ja lopuksi onnitteli tulevasta päivästä. 

Teenkö mä tästä ihan liian suuren numeron, mä en tiedä, ehkä.

Häpeilemättään oma itsensä

Alkusanoiksi sanoisin näin;
olen ollut aina aika arka kroppani suhteen.
Vartalossani on muutama sellainen osa minkä voisin vaihtaa jos voisin.
Nenä -meidän suvussa on iso nenä. Veljelläni ja mulla, ja isän puolen kuvia kun katselen niin on niilläkin.
Polvet -Kolmen polvileikkauksen jälkeen, ne ei vaan oo kauheen nätit. Varsinkaan jos hame päällä haluisi hillua.
Varpaat -en koskaan käytä mitään kenkiä missä näkyis varpaat, saatika en tykkää näytellä mun varpaita esim. kesälläkään. Ne on jotenkin oudot?
Finnit -tarviiko edes selittää?

Mutta muuten olen ollut kroppani kanssa aina sinut. Laihduttaminen tai painon tarkkailu ei koskaan ole ollut mun juttu. Syön mitä syön ja painan mitä painan.
Nykyään vielä paremmalla omalla tunnolla kun siellä salilla olen innostunut käymään.
Saa syödä enemmän kun kuluttaa enemmän.. vai miten se meni?
Ennen hikoilin kovasti, etenkin kainaloista. Töissäkin vaihdoin kesken päivän paitaa, koska hävetti ne märät läiskät paidassa. Nykyään olen sanonut vaan ääneen -äh, ei tääkään dödö näköjään toimi. Ja kertonut että kaikkeni oon kokeullut. Onneksi muutama muukin on nostanut kädet ilmaan ja todennut, hei et oo yksin, kaikkeni mäkin oon kokeillut.

Noh tänään mua nauratti ihan hirveesti kun tajusin että mun juhlamekko hankinnassa mua on auttanut mun ihana ystävä, ja sen seurassa mä olen jotenkin unohtanut kaikki nää mun "en tykkää" kohtani. Tänään hörpimme kahvia meidän keittiössä, minä tukka likaisena, ilman meikkiä.. (Syy: olin lähdössä myöhemmin salille ja meikit naamassa en viitsinyt mekkoa sovittaa ettei mene likaiseksi)
Mekko päällä pyörin sen edessä ja taputtelin mahaani.
Totesin että alle kuukaudessa se ei tästä häviä, mutta tarviikokaan, se on osa mua.
Joskus toiste, aikasemmin, olisin vetänyt vatsani sisään ja jättänyt sanani sanomatta.
Polvien arvet ei haitannut kun mietittiin sukkahousu valintoja,
 ja oikeasti, 10vuotta futista pelanneena, ei ne jalat ole kuin misseillä, sori vaan.

Välillä sitä on vähän liiankin turhamainen,
Vapauttavaa on heittää ajatukset roskakoriin ja olla ihan vaan mitä on.

Aikansa kutakin..

Puoli vuotta on mennyt aikaa siitä kun puolisoni vaihtoi työpaikkaa.

Innolla suunnittelimme uutta arkea, puolisoni työpaikan vaihdos kun tarkoitti aikaisia aamuheräämisiä (3.30) mutta myös aikaisin kotiin pääsemistä. Tämä mahdollisti koirille todella lyhyet päivät sekä puolisoni viikonloppu töistä tietysti seurasi arkivapaita joten sekin mahdollisti koirille mahdollisimman vähän yksinoloa.  Ja tämä oli meille molemmille tärkeä asia. 

En tiedä mitkä koirakiikarit silmillä me tätä uutta elämänvaihetta katselimme, vai kertooko tämä vain siitä kuinka tärkeitä nuo karvaiset meille on. 

Koska puoli vuotta meni, kunnes aloin huomata että kaikki ei ole hyvin.

Kiukkuja, väsymystä, todella harvoin yhteistä aikaa.

Yhteinen aika on lähinnä ollut kauppareissu tai koirien kanssa lenkki.

Unohdimme oikeastaan hoitaa parisuhdettamme kokonaan. Tähän kun lisää mukavan pienen ”hää”-stressin kaikkine raha-asioineen ja hankintoineen, pienellä kiireellä on soppa melkein valmis.

Tarvittiin yksi ilta, ankara väsymys (puolison pitkän työputken päätteeksi (seitsemän töitä yksi vapaa seitsemän töitä)). Tarvittiin aimo annos minun jankuttamista ja omaan napaan tuijottelua

-miks et nukkunu päiväunia?

-et mee vielä nukkumaan?

-me ei tehdä enää koskaan yhdessä mitään?

Auts.

Mökötystä, pahaa mieltä, kyyneleitä.

Mutta mikä parasta. Se auttoi. Tuo riita, pysähtyminen auttoi tajuamaan oikeasti missä mennään, mikä mättää. Itselläni on mennyt näin kauan tajuta oikeasti kuinka rankkaa puolisollani on, hän herää yöllä kun minä käännän selkää, ja töistä palatessaan hänen pitäisi saada nukkua päiväunet tai edes päästä ajoissa nukkumaan. Mutta kun puolisona on tällainen papupata joka kaipaa huomiota, ei tuon toteuttaminen ole ollut ehkä mikään helpoin homma. 

Onneksi tajusimme asian ennen kuin oli liian myöhäistä.

Katsoimme kalenteria ja totta totisesti huomasimme että kuukausia taaksepäin, on täynnä menoja ja kiireitä. Ei niin sanotusti yhteistä aikaa, muuta kun niiden kauppareissujen merkeissä tai häähankintoja hankkiessa. Ja kun katsoo kuukauden eteenpäin huutaa vähintäänkin jokainen viikonloppu kiirettä ja menoja. 

Tänä viikonloppuna meidät kuitenkin linnoittaa kotiin meidän koira, joka leikataan tänään. 

Sen takia (ansiosta) puolisoni on neljä päivää putkeen vapaalla ja minä jatkan siitä sitten suoraan kolme päivää vapaalla. Viikonlopuksi suunnittelimme hyvää ruokaa, rauhallista köllimistä 

(koiran hoidon ohella) ja kahden keskistä aikaa. 

Kuulostaa ihanalta ja tarpeelliselta. 
Lisäksi ajattelimme varata yhden viikonlopun ennen maistraatti päivää ihan vain meille.
Tehdään jotain mukavaa ja ihanaa. Käydään syömässä, leffassa ja kävellään kaupungilla käsi kädessä.

Messu antia...

Kävimme eilen messukeskuksessa, jossa järjestettiin mm. käsityö-, lemmikki-, luomu-ja lähiruoka ja lapsimessut. Olen käynyt kyseisillä messuilla jo useampana vuotena ja joka vuosi huomaan pettyväni enemmän. Mielestäni tämän vuoden messut oli todella kuivunut kasaan. Lapsimessu puolella vilinää riitti ja paljon esittelijöitä, mutta mitä tulee käsityöpuoleen, niin tilanne on aivan toinen. En tiedä, onko messupaikka pienyrittäjille niin kallis, etteivät he enää osallistu kyseisiin messuihin. Järkytyin kuinka vähän käsityöpuolella oli esittelijöitä. Suoraan sanottuna käsityöpuolelta ei tarttunut mitään uutta, kivaa ideaa eikä materiaalia mukaan. Ainoa mitä messuilta lähti mukaan, oli muutama koiranlelu ja muutama avaimenperä.

Noh, ehkä yritän muistaa ensivuonna tämän vuoden tunnelman ja jättää vaikka messut väliin. Koska 16e maksava lippu on kyllä aika kohtuuton jos tarjontaa ajattelee. Toki lapsiperheet saivat varmasti paljon irti lapsimessu puolelta. Mutta tämä oli minun mielipide, toivottavasti sinä sait messuista enemmän irti jos siellä vierailit.

Ja etten ihan valehtele, niin tarttu mukaan näitä ihania namusia: 

Näitä tuli ostettua joskus joulumarkkinoilta ja oli niiiiin hyviä, että pakko oli ostaa ihan kolme pussia kun nyt kerran löytyi.

Täydellinen perjantai

On ihanaa ja hassua yhtä aikaa.

Hän ymmärtää jo puolesta sanasta mitä tarkoitan.

Hänen kanssa voi jakaa juuri ne asiat, joita muut ei ymmärtäisi.

Hän hurahtaa ja hullaantuu, joskus yksin ja joskus minun kanssa.

 Hän kuuntelee - ja nauraa, minulle ja joskus itselleen.

Hän kannustaa ja rohkaisee

Hänen kanssa uskaltaa puhua vaikeistakin asioista, pelkäämättä.

Hänen kanssa kyyneleet silmä kulmissa on vain liikutusta ihanasta ystävästä.

Sunnuntai tukkoisuus

Aamusta jo tunsin oloni kehnoksi. Väsytti ja kurkussa oli hassu olo.
Puolisoni kiikutti kahvia ja yritin saada itseni hereille. Kahvi piristi hetkellisesti, mutta koirien kanssa
lenkillä huomasin taas olevani puolikuntoinen. Tylsä ja kehno olo. Sellainen jota ei oikein edes osaa selittää.
Kotona otin buranaa ja aamupalaa, palasin sohvalle pötköttämään. Kello meni eteenpäin turhankin nopeasti ja oma oloni ei muuttunut. Sain kuitenkin itseni nostettua niskasta pystyyn ja laittauduttua valmiiksi tukilapseni rippijuhlia varten.

Kiitänkin suuresti itseäni että sain itseni lähtemään rippijuhliin, vaikka tunsinkin oloni kurjaksi. Tukilapselleni oli selkesti tärkeää paikalla oloni.

Kotiin päästyäni nuutuminen iski taas. Olen koko illan nukustellut sohvalla ja makoillut viltin alla. Koirien kanssa olen pakottanut itseni ulos, mutta ei edes raitis ilma tunnu auttavan. Toivottavasti tämä ei enteile mitään flunssan poikasta.

Joten huomen aamuksi tilataan rutkasti energiaa, hyvää fiilistä.
Tämä öllö-pöllö- olo lahjoitetaan eteenpäin tai luovutetaan jätelavalle.

Monen moisia tunteita

Järki sanoo, ettei yks päivä haittaa, tulkoon sitten maanantaina (vasta) kotiin.

Turvallisempaahan se on ajaa poutaisessa säässä ja plaaplaa. Vaikka järki sanoo noin, niin tunne on toinen. Haluan puolisoni jo kotiin, kaksi viikkoa erossa (vaikka olemmekin soitelleet aikas usein) on ihan tarpeeksi mielestäni, en kaipaa siihen yhtään lisä päiviä. Juttelimme puolisoni kanssa juuri tänään asiasta puhelimessa, hän oli sitä mieltä että olen tehnyt selväksi, ettei vaihtoehtoja ole, se on huomenna tulossa, mutta en kuitenkaan haluaisi tarkoittaa asiaa niin. Miltäs koko tilanne olisi kuulostanut jos olisin sanonut puolisolleni, että okei joo tule vaan maanantaina, maanantai on parempi päivä. Sopii mainiosti, kyllä mä täällä hyvin pärjään.
Uskon että siinä vaiheessa myös puolisoni olisi ihmetellyt että enkö mä haluakkaan häntä vielä kotiin..

Olen aina kuullut muiden sanovan että erossa olo tekee suhteelle hyvää, tuntee ikävää ja saa omaa tilaa. Itse koen, ettei me tarvita omaa tilaa, tai saatikka ikävän tunnetta, eikä meidän suhteelle tarvitse mitään ”hyvää” kaikki on hyvin. Me ollaan meidän suhteen alussa käyty aika moinen aallokko, soppaa hämmensi silloin vielä mun ex-tyttöystävä. Sen jälkeen olemme olleet kuin paita ja peppu (älkääkä kysykö, kumpi on kumpi). Tykätään tehdä yhdessä asioita, rakastetaan viettää aikaa kotona ja olla koirien kanssa. 

Me ei matkustella tai humputella. Meille arki on sitä parasta aikaa ja suurinta rakkautta. En ole koskaan edes ajatellut että pitäisikö meidän olla jotenkin enemmän erossa toisistamme? Voiko sitä tehdä suhteelle hallaa jos on liikaa yhdessä? EN tiedä enkä ehkä haluakkaan tietää, me ollaan pian oltu viisi vuotta yhdessä, asuttu siitä vajaa neljä vuotta yhdessä ja kaikki on sen aikana mennyt hyvin. Riitoja tulee ja menee niin kuin jokaisessa parisuhteessa. Ja jos meidän parisuhde joskus päättyisi ja syy selviäisi siinä että kun ollaan oltu liikaa yhdessä, niin sitten se syy olisi se. 

Tällä hetkellä nautin tuosta kaikesta ajasta kun saan olla rakkaani kanssa, enkä antaisi siitä hetkeäkään pois.

PISTE.