Elämän junassa...

Joskus sitä pohtii elämää hiukan syvällisemmin.

Nimittäin vaikka viimeksi eilen.

Tässä kun on ollut tätä hää-hässäkkää, on pohdittu kutsukortteja ja vieraslistaa sitä väkisinkin alkaa miettiä niitä ihmisiä keitä sinne haluaa kutsua ja samalla niitä ihmisiä keitä sinne olisi ehkä halunnut kutsua. Itse tajusin että mun kohdalla elämä on ollut kuinka juna, matkalla jonnekin.

Junaan hyppää aina uudelta asemalta ihmisiä mukaan, toisinaan ruuhkaksi asti toisinaan vain muutama ihminen, mutta harva ihminen matkustaa samassa junassa päätepysäkille asti. Ja nytkin näitä häitä miettiessä haluaisi kutsua nuo kaikki samassa junassa olleet ihmiset paikalle, mutta sitten sitä miettii että jos on kerran jo tippunut siitä matkasta pois ja moneen vuoteen ei ole toisesta 

sanaakaan kuullut, onko se sellainen ihminen kenen kanssa oikeasti haluaa jakaa tärkeän päivänsä?

Mun elämässä on ollut ihan todella ihania ja tärkeitä ihmisiä, tärkeitä juuri siihen elämän vaiheeseen, mutta jostain syystä ne ovat tippuneet matkasta. Mitä vanhemmaksi olen tullut, tuntuu kun näitä ihmisiä ja asioita pohtisi enemmän ja enemmän. Koska en kuulu facebook:iin niin mulla ei ole senkään kautta enää yhteyttä esim. ala-aste kavereihin tai jengikavereihin. Mutta oikeastaan mulla on niitä ihmisiä ikävä, tai ainakin juuri niitä ihmisiä ja hetkiä mitä silloin oli. Aikaahan on vierähtänyt useita vuosia ja elämän tilanteet ja kaikki muuttunut joten mistä mä edes tiedän ovatko ne tai saatikka minä enää sellainen ihminen kuin silloin, mutta kyllä se vaan pistää miettimään silti.

Mulla oli silloin kun pelasin jalkapalloa niin meidän joukkueesta useampi hyvä ystävä. Sellaisia ystävyys-suhteita joiden uskoin jatkuvan läpi elämän. Joidenkin kanssa ystävystyttiin vasta paremmin kun lopetin futiksen, mutta niin kamalalta kun se tuntuukin niin niistä piireistä ei ole ketään enää mun elämässä.

Kun opiskelin ammattikoulussa, ystävystyin todella hyvin yhden luokkalaiseni kanssa. Hengailtiin kolme vuotta yhdessä niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Ja vielä opiskelujen jälkeenkin pidettiin monta vuotta yhteyttä, kunnes jotain tapahtui. Yhteydenpito loppui kuin seinään. Usein sitä ihmistä olen miettinyt ja pohtinut mitä sille mahtaa kuulua. Ja viime viikolla, seisoin bussipysäkillä ja samaan aikaan siitä ajoi auto ohi jossa tämä ystäväni istui, en ole nähnyt sitä moniin vuosiin, mutta tunnistin hänet heti. Sydän jätti lyömättä kerran jos toisenkin, tuli haikea olo.

Harmittelin kun puhelimesta ei löytynyt enää hänen numeroa, siinä hetkessä olin valmis laittamaan viestiä ja kysymään monen vuoden jälkeen kuulumisia.