Tunteita laidasta laitaan

Viikko on ollut jotenkin todella pitkä..
En tiedä johtuuko työpaikan iltapalavereista ja muutenkin kiireisestä viikosta.
Käsitöitä olen hätäisesti ehtinyt tehdä aina muutaman rivin illassa ja taas on pitänyt suunnata jonnekkin tai jo nukkumaan. Illat ovat vain humahtaneet ohi.
Alkuviikosta veljeni perhe kävi kylässä, saatiin heidän kanssa käydä vielä maistraatti päivä läpi sekä katsoa juhlapaikan kuvat. Keskustelimme jo koristeista ja vaatetuksesta vaikka aikaahan vielä on ihan kiitettävästi.

Torstaina olin näkemässä ystävääni joka on ollut todella ahkera ja kiltti. Hän on ottanut selvää maistraattipäivän ruokailumahdollisuudet ja kysellyt muutaman ravintolan tilannetta, kuka ottaisi vastaan 20henkeä ja löytyisikö paikka jossa saisi olla vähän syrjässä/rauhassa. Tilannetta vaikeuttaa vielä se että tuonne syömään on tulossa muutama 10-12vuotias lapsi joten olisi kiva että heillä olisi mahdollista ruokailun jälkeen keksiä jotain tekemistä. Siksi olemme näillä näkymin päätyneet Flamingoon, siellä kun on monenlaista ruokapaikkaa sekä leffateatteria,keilaus- ja minigolf mahdollisuus. Lapsille voi siis varata vaikka radan keilaamaan kun aikuiset jää vielä rupattelemaan ja juhlimaan. Mutta onneksi on ahkera ystävä joka mielellään selvittää mahdollisuuksia.
Lisäksi ystäväni jo kannusti minua sopimaan päivän jolloin mentäisiin katsomaan minulle juhlavaatteita, minä kun en vieläkään okein tiedä mitä päälleni pukisin. Noh, ajattelin jos ekalla kerralla kävis herättelemässä ajatuksia ja fiiliksiä ihan ilman stressiä, joten vaatteitten katseleminen on siis ihan hyvä aloittaa jo hyvissä ajoin.

Kaikki nämä on ollut ihanaa ja mukavaa, häiden suunnittelu ja miettiminen on jännittävää ja samalla huomaan sen lähentävän ihmisiä. Veljen perhe kyselee ja soittelee, ja ystäviinkin tuntuu että pidän vieläkin enemmän yhteyttä. Vaikkakaan ei aina hää suunnitelmista puhuttaisikaan.

Eilen meillä oli töissä kehittämispäivä. Aamu aloitettiin voimavaroja arkeen -teemalla.
Meillä oli paikalla luennoitsia joka teki meilleMBTI-testin ja minähän innostuin asiasta niin että suuvaahdossa selitin sitä illalla puolisolleni ja uhkasin jopa hänelle testin tehdä.
Kehittämispäivällä kuitenkin puolen päivän aikaan työkaverini sain puhelun omalta äidiltään (työkaverini on minua reilusti vanhempi) ja sai tiedon että hänen isä on kuollut. Olen ollut läheinen kyseisen työkaverini kanssa ja tässä tilanteessa hän pyysikin minut luokseen ja voitte vain uskoa kuinka raskasta oli nähdä työkaverin romahtavan ihan siinä edessä. Hän ei halunnut kertoa muille työpaikallamme, ja johtajan kanssa sovimme että lähden saattamaan työkaveriani taksiin ja olen hänen tukenaan hetken.
Tilanne oli henkisesti todella rankka. Siinä me oltiin syömässä ihan rauhassa, juteltiin viikonlopun suunnitelmista ja yhtäkkiä työkaverini sanoo että hän käy vastaamassa puhelimeen. Ihmettelin kun häntä ei alkanut kuulumaan takaisin. Hänen äiti oli löytänyt työkaverini isän kuolleena kotoolta. Kaikki tuli yllättäen arvaamatta.
Loppu päivä ja iltakin meni aika sumussa. Huoli työkaverin jaksamisesta painoi mieltäni kovasti.
Juttelimme puolisoni kanssa asiasta paljon, hänen läheiset ovat kaikki vielä elossa ja edessä on vielä monta rankkaa menetystä. Minulla kun kaikki läheiset ovat jo kuolleet, jäljellä on tärkein, eli veljen perhe. Rankkoja asioita, ja vaikea edes miettiä miten niihin suhtautuu etukäteen.
Onneksi työkaverini soitti vielä illalla minulle ja saatiin jutella vielä asiasta rauhassa. Työkaverini oli todella kiitollinen etten jättänyt häntä yksin, vaan uskalsin olla tukena ja auttaa häntä selviytymään kotiin.
Ja miten sattuikaan. Kehittämipäivän tärkeimpiä sanomia oli elää hetkessä, älä mieti SITKU-MUTKU vaan elä nyt ja mieti NYTKU. Koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu.

Eilen illalla tuossa tunteiden pyörremyrskyssä suuntasimme vielä ystäväni yllätys synttäreille, mutta olo oli henkisesti niin rikki että kirjaimellisesti vain pyörähdimme paikalla ja palasimme kotiin.
Uni tuli yllättävän helposti jo heti ilta yhdeksän jälkeen.

Kohtaamisia

Sellaisia joita on salaa toivonut, ehkä myös pelännyt.

Mun puhelin soi tuossa viikolla, soittaja oli mun mummon sisko, eli äidin täti ja niin eteenpäin. En ollut kuullut tuosta ihmisestä sitten vuoden 2009 jälkeen. Silloinkin tavattiin vain pikaisesti. Päätin olla aikuinen, ja tutustua tuohon ihmiseen. Ehkä hänellä on jotain sellaista kerrottavaa minulle mitä en muualta saa koskaan tietää.

Tänään istuin hänen sohvallaan, hän on muuttanut Helsinkiin vasta äskettäin. Ja koska tiedän hyvin vähän asioita äidin puolen suvusta, oli mielenkiintoista kuunnella heidän lapsuudestaan.

Kohtaaminen oli tärkeä, ja lähtiessä halasimme ja sovimme tapaavamme pian uudestaan. Vaikka kyseinen täti on jo vanha, ei vuodet välissämme haittaa. Aion kuunnella kaiken, sen tiedon mitä voin vielä saada perheestäni, niistä ihmisistä jotka minut on aikanaan kasvattanut. Äiti, mummo…

Lopuksi sain mukaani kirjekuoren. Tiesin mitä se sisältää. Kaksi valokuvaa. Kuvaa jotka on otettu 2005 äidistäni, muutama kuukausi ennen hänen kuolemaa.

Kuvien katsominen ahdisti niin paljon. Onneksi vieressä oli turvana oma puoliso. On hassua mitä aika tekee muistille, kun on viime vuodet katsonut vahoja kuvia. Tuntuu kuin äitini olisi edelleen se nuori naurava nainen, mutta nuo kuvat muistuttivat sen todellisuuden. Sairaan, väsyneen naisen, jota syöpä syö sisältäpäin niin nopeaa vauhtia ettei perässä pysty pysymään.

On hurjaa ajatella että äidin kuolemasta tulee kahdeksan vuotta. siitä on kauan, silti en unohda, muistan joka hetken, sen ihan viimesenkin. Ja sen kuinka terhokodin lakanat olivat valkoiset, sinä näytit nukkuvan. Nukuit iki-unta.

Elämä kuitenkin jatkuu, ja on jatkunut jo.

Olen iloinen että pystyn vielä tutustumaan ihmiseen joka tietää perheestäni ja saan kuulla tarinoita, sellaisia joita en ehtinyt kuulla aiemmin. Koskaan ei ole siis liian myöhäistä.

Surullinen lauantai

Rakas, olen pahoillani että tämä päivä tuli kuitenkin niin äkkiä. Taistelit
pitkään vakavaa sairautta vastaan ja olit oikea sissi.
Olit vahva ja reipas. Olit aina iloinen.
Olin 10vuotias kun sain ensimmäisen kerran silittää sinua
ja siitä samasta hetkestä meidän välille syntyi ikuinen side.
Olit minulle turva ja tuki. Kuuntelit ja ymmärsit kaikki surut
ja murheet. Sisälleni mahtuu paljon muistoja joita muistelen
lämmöllä ja kyyneleiden läpi huulille nousee väkisin hymy.
Olit maailman paras koira, en unohda sinua ikinä.
20.9.1997-8.9.2012
Nuku hyvin <3

Jotain, mitä ei toivoisi kenellekkään

Aivan sydäntä puristaa lukea näitä tekstejä ja miettiä perheen surua.

http://www.iltalehti.fi/perhe/2012052515577986_pr.shtml

Mutta mahtava rohkeus perheellä tuoda asia julkisuuteen ja sitä kautta auttaa monia monia nuoria. Itsekin koin ala- ja yläasteella koulukiusaamista ja vaikka siitä selvisinkin ehjin nahoin, ei ne muistot ikinä häviä mielestä. Koulu ajatuksena tuntuu edelleen ahdistavalta.

Voimia, rohkeutta

- ei kenenkään tarvitsisi kokea kiusatuksi tulemista.