Mun puhelin soi tuossa viikolla, soittaja oli mun mummon
sisko, eli äidin täti ja niin eteenpäin. En ollut kuullut tuosta ihmisestä
sitten vuoden 2009 jälkeen. Silloinkin tavattiin vain pikaisesti. Päätin olla
aikuinen, ja tutustua tuohon ihmiseen. Ehkä hänellä on jotain sellaista
kerrottavaa minulle mitä en muualta saa koskaan tietää.
Tänään istuin hänen sohvallaan, hän on muuttanut Helsinkiin
vasta äskettäin. Ja koska tiedän hyvin vähän asioita äidin puolen suvusta, oli
mielenkiintoista kuunnella heidän lapsuudestaan.
Kohtaaminen oli tärkeä, ja lähtiessä halasimme ja sovimme
tapaavamme pian uudestaan. Vaikka kyseinen täti on jo vanha, ei vuodet
välissämme haittaa. Aion kuunnella kaiken, sen tiedon mitä voin vielä saada
perheestäni, niistä ihmisistä jotka minut on aikanaan kasvattanut. Äiti, mummo…
Lopuksi sain mukaani kirjekuoren. Tiesin mitä se sisältää.
Kaksi valokuvaa. Kuvaa jotka on otettu 2005 äidistäni, muutama kuukausi ennen
hänen kuolemaa.
Kuvien katsominen ahdisti niin paljon. Onneksi vieressä oli
turvana oma puoliso. On hassua mitä aika tekee muistille, kun on viime vuodet
katsonut vahoja kuvia. Tuntuu kuin äitini olisi edelleen se nuori naurava
nainen, mutta nuo kuvat muistuttivat sen todellisuuden. Sairaan, väsyneen
naisen, jota syöpä syö sisältäpäin niin nopeaa vauhtia ettei perässä pysty
pysymään.
On hurjaa ajatella että äidin kuolemasta tulee kahdeksan vuotta.
siitä on kauan, silti en unohda, muistan joka hetken, sen ihan viimesenkin. Ja
sen kuinka terhokodin lakanat olivat valkoiset, sinä näytit nukkuvan. Nukuit
iki-unta.
Elämä kuitenkin jatkuu, ja on jatkunut jo.
Olen iloinen että pystyn vielä tutustumaan ihmiseen joka
tietää perheestäni ja saan kuulla tarinoita, sellaisia joita en ehtinyt kuulla
aiemmin. Koskaan ei ole siis liian myöhäistä.
Hieno ja tärkeä kohtaaminen :)
VastaaPoista:) ja silti rankka... Mutta arvokas.
VastaaPoista