Mulla on muodostunut tässä parin kuukauden aikana selvä perinne.
Puolisoni on usein viikonloput töissä ja lähtee töihin jo ennen kun mä edes suunnittelen herääväni.
Minun viikonloppuihin on muodostunut sellainen perinne, että lauantai aamuisin kurvaan veljen kanssa salille. Yleensä ollaan jo yhdeksän aikaa yhdessä siellä soutamassa. Joten se tarkoittaa että puoli seitsämän viimeistään olen jo koirien kanssa lenkillä, joo lauantai aamuna. Mutta musta se on ollut ihanaa, lauantai saa vauhdikkaan aloituksen ja päivästä tulee aamusta asti jo hyvä.
Sunnuntait ovat puolestaan ollu mulle sitten sellaisia Yöpuku-päiviä, tai ainakin aamuja.
Herään, kun herään. Tänään kylläkin jo puoli seitsämän (ilman herätyskelloa). Kipitän koirien kanssa rauhallisen aamulenkin ja tulen kotiin. Vaihdan yöpuvun takaisin päälle ja keittelen kahvia. Kaivan itselleni kolon sohvan nurkkaan ja nautin hiljaisuudesta, toisinaan telkkaria tuijotellen tai blogeja lueskellen. Käyn välillä keittämässä lisää kahvia ja palaan takaisin sohvan nurkkaan.
Ihanaa kiireetöntä aikaa.
Kohta suunnittelen puuron keittämistä ja jatkan löhö aamua varmaankin koukkuamalla vihdoinkin yhden lapasen valmiiksi.
(eilen nauroin puolisolleni kuinka kesäkuussa jo vakuutin tekeväni joululahjat tänä vuonna itse.. noh yksikään ei ole vielä edes lähellä valmista, saatika edes aloitettu, niin ja siihen jouluun. Noh ei ole enään ihan hirveän pitkä aika -apua.)
Kaikessa ihanuudessaan, mutta myös sateisen syksyn tuoksuinen.
Sunnuntai aamuista on tullut mun lemppareita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti