Kaupassa tiedän mitä etsiä ja pian olenkin jo paperipussin
kanssa junassa. Junassa ei ole ruuhkaa, löydän hyvän istumapaikan ikkunan
vierestä. Aluksi mietin odottavani kotiin asti, mutta kiinnostus vie voiton.
Rapistelen pussin auki ja luen ensimmäiset kaksi lausetta. Samalla hetkellä
tunnen kuinka kyynelkanavissani vallitsee tulva, en pysty hallitsemaan sitä.
Työnnän sen takaisin paperipussiin, kaivan nenäliinan ja yritän olla kun mitään
ei olisi tapahtunutkaan. Kurkkaan vieressä istuvaa, ehkä se ei huomannut
mitään. Laitan ystävälleni viestiä tapahtuneesta ja huomaan jo nauravani.
Kotona asetan tuon paperipussin tv-tasolle. Huomaan katselevani sitä useasti,
mutta pakotan pitämään ajatukset poissa. Nyt pitää ensin hoitaa koirat, tehdä
ruokaa ja niin ompelutyö on kesken keittiön pöydällä (josta puoliso huomautti
aamulla, ja itsekin huomasin kaivavani langan pätkiä leivän välistä). Paperi
pussi pysyköön rauhassa.
Saan kotityöt tehtyä, käytyä saunassa kunnes koittaa
odotettu hetki, kääriydyn lämpimän peiton sisään ja avaan tuon itkua aiheuttavan
kapistuksen uudestaan. Siirrän paperipussin syrjään. Varoitan puolisoani
vuotavista kyynelkanavista ja hän vain tuhahtaa Aku Ankkansa takaa. Uppoudun
täysin toiseen maailmaan, unohdan ajantajuni ja kilpailen painavia silmäluomia
vastaan. Kirjaimet pomppivat silmissäni, mutta en malta lopettaa, en vielä,
vielä yksisivu, vielä.
Lopulta luvutan, nukahdan.
Aamulla huomaan heti herätessäni miettivän, otanko tuon
mukaan laukkuun työmatkalla kun ehtisi, vai pitäisikö se jättää kotiin. Päädyn
ensimmäiseen vaihtoehtoon. Juna-asemalla huomaan seisovani 17asteen pakkasessa,
ilman hanskoja ahmien tekstiä. Sormista on juuri lähtemässä tunto, kun samalla
huomaan junan saapuvan. Istun alas ja jatkan ahmimista. Suorastaan säikähdän
kun kuulen kuulutuksen junassa ja tajuan että minunhan pitäisi jäädä.
Töissä palaan ajatuksissani tekstin pariin, ehkä kerran tai
ehkä muutaman..
Odotellessani junaa kotiin palatessani huomaan kaivelevani
laukkua, tulis jo juna. Juna saapuu, paniikissa huomaan junan olevan täynnä
ihmisiä, katseeni etsii pikaisesti istumapaikkaa, mutta turhaan. Lopulta päädyn
nojaamaan junan seinään ja kaivavan laukustani kirjan, uppoudun uudestaan ihan
toiseen maailmaan. Onneksi kuulen oman asemani kuulutuksen ja tiedän että pian
olen kotona. Keitän teetä ja istun sohvan nurkkaan, villasukat lämmittävät
jaloissa mukavasti, nyt annan itseni kadota kirjan sisälle.
Jollain sairaalla tavalla tuo kirja kiehtoo minua, se avaa
jotain pelottavaa ja ahdistavaa. Silti sitä lukiessaan jostain kumpuaa hyvä
tunne. En ole vielä edes kirjan puolessa välissä, mutta silti voin suositella
tätä. Tekstiä ei ole kaunisteltu eikä varmasti mitään tärkeää ole jätetty
sanomatta. Kaikki on jotenkin niin kauniin raadollista.
Jotain joka saa ajattelemaan.
Laura Save - Paljain jaloin
Kiitos kirjavinkistä. Varasin tuon kirjastosta, mutta voipi olla, etten malta odottaa ja käyn joku päivä piipahtamassa kirjaupassa :)
VastaaPoistaOleppa hyvä, suosittelen nenäliina paketin hankintaa samalla, jos yhtään on itkuherkkä tai tunteellinen niinkuin minä :)
VastaaPoista