Arvostus

Tai oikeastaan arvoitus.

Olen viettänyt ihanan päivän kaupungilla rakkaan ystäväni kanssa. Tarkoituksena oli shoppailla jotain kivaa ihanaa ja myös vähän juhlavaa vaatetta, mutta mites ollakaan ei kaupoista jäänyt käteen mitään? Pohjustan asiaa pikkaisen.

Olen aina (tai ainakin siitä asti kun olen tienannut omaa rahaa) ollut aika pihi, tai pihi sillä tavalla etten hirveästi koe panostavani itseeni. Olen valmis sijoittamaan rahaa yhteiseen kotiin, koiriin tai puolisoon. Olen valmis ostamaan kalliin maton, kukkia takapihalle, puolisolle uuden puhelimen ja koirille uusialeluja, mutta mitä tulee minuun itseeni, silloin ajattelen usein etten tarvitse ja alan nuukailemaan. Tänään ystäväni kanssa kierrellessä kaupoissa olin päättänyt tuhlata ja törsätä rahaa itseeni, ostaa just sitä mitä huvittaa, mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Kauppoja kierrellessä löysin kyllä kivoja paitoja ja vaatteita, mutta silti jotenkin mietin kokoajan alitajuisesti että tarvitsenko mä tätä oikeasti, entäs jos seuraavassa kaupassa on joku parempi? ja jotenkin vaan mä aina päädyin palauttamaan vaatteen takaisin. No ystäväni kannusti minua ostamaan. Palasimmekin liikkeisiin takaisin missä olin nähnyt jonkun kivan vaatteen, mutta kun katsoin vaatetta uudemman kerran, se ei ollutkaan enää niin kiva. Mä ymmärtäisin tämän kaiken jos oikeasti olisi niin etten tarvitsisi mitään ja sen takia jättäisin ostamatta, mutta kun nyt oikeasti olisin tarvinnut sekä halunnut ostaa uusia vaatteita.

Kysymys kuuluu, miksi minun on niin vaikea panostaa itseeni, miksi itselle ostaminen on jotenkin vaikeampaa kuin esim. muille? Arvostanko itseäni jotenkin liian vähän? Vai missä mättää?

Päivä oli kuitenkin todella ihana, pitkästä aikaa viettää aikaa ystävän kanssa kaupoissa kierrellessä, pysähtyä kahville juttelemaan ja syömään ravintolaan. Kuusituntia hujahti äkkiä, mitä nyt vähän jaloissa tuntuu. Kaiken turhautumisen keskellä olo on hyvä, olen onnellinen että minulla on niin ihana ystävä jota ei niin vain kaupoista ostella :)