Ainakin hetkellisesti.
(nolottaa melkein myöntää, mutta teen sen silti)
Oltiin eilen tukilapseni kanssa katsomassa Elämä Lapselle- konserttia.
Itse suurena Cheek-fanina odotin tietysti hänen esiintymistään, mutta innolla odotimme muitakin esityksiä ja niitäkin ketä emme edes osannut odottaa.
Konsertti alkoi klo.19 jolloin siellä kuvattiin tunnin mittainen taltiointi.
Taltioinnin aikana esiintyi lukematon määrä vanhoja artisteja, lavalle kipusi jopa Aikakone, joka mielestäni oli aika siistiä.
Tunti vierähti äkkiä, kunnes koko halli repesi.
Lavalle hyppäsi, kukas muukaan kuin Isac Elliot. Ja voi sitä huudon ja kiljumisen määrää.
Meidän vieressä istui (ja takana ja joka puolella) sellaisia 12-16vuotiaita ja kuinka ne huusi rakastavansa tuota poikaa ihan sydämensä pohjasta. Yksi tytöistä jopa ilmoitti "Pyörtyvänsä just nyt".
Jollain hassulla tavalla aloin kaipaamaan omaa teini-ikääni, sitä kun sai fanittaa sydämensä kyllyydestä jotain bändiä ja olla niin IN LÖÖW.
Ilmoitinkin tukilapselleni että jos alan kiljumaan ja hyppimään hullunlailla ja huutamaan ikke huutoja muiden teinien tahdissa niin kehtaako hän istua vielä vieressäni -vastausta ei tarvinnut kauan odottaa, en todellakaan.
Silti salaa voin myöntää, mielestäni tuo Ikke on aika IHQ.
Mutta mitä tapahtui silloin kun Timantit ovat ikuisia- kappale alkaa soimaan.
Mua pyörryttää, ja sydän hakkaa, iho on kananlihalla ja mä niin vannon tatuoivani timantin vasempaan käsivarteeni. Sen hetken, sen pienen hetken.
Sitten kun bassot hiljenee ja lavalla näkyy vain Cheekin poistuva selkä, mä olen taas siinä todellisuudessa. Mä kasaan itseni. Sisällä, siellä se teini asuu vieläkin.
Ulkopuolella vain hymyilen, hyräilen ja ehkä jopa taputan tahtia muiden kanssa, hillitysti tietenkin.
Siisti ilta, hyvä meininki.
Timantit ovat ikuisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti