Olen joukkuepelaaja, en yksilöurheilija. En ainakaan tunnusta, mutta koskaan minulla ei ole ollut mitään kaveriporukkaa. Sellaista johon kuuluu enemmän kuin 4ystävää ja niiden kanssa hengaillaan ja tehdään kaikkea yhdessä. Joskus haaveilin sellaisesta, olisi ollut siistiä että olisi ollut joku ”porukka” johon kuulua, mutta aina elämässäni on ollut vain sellaiset pari ystävä. Parhaassa tapauksessa vielä niin ettei ne kyseiset ystävät edes tunne toisiaan. Joskus kun järjestää illanistujaisia sitä on tullut miettineeksi miten helpompaa olisi jos olisi iso ystäväporukka, vois vaan kutsua kaikki paikalle ja kaikilla varmaan olisi hauskaa. Jos taas ihmiset eivät tunne toisiaan, niin sitä miettii että miten ne viihtyvät. Pitää ehtiä jutella kaikkien kanssa ja esitellä ja keksiä vaikka tikusta asiaa. Onneksi olen huomannut näin aikuiseksi kasvaneena, ettei se ole sen huonompi juttu vaikka omistaakin vain muutaman hyvän ystävän.
”Ystäväpiirini” ei ole kovin laaja:
- on yksi ystävä joka on kulkenut elämässä mukana pienestä asti
-on ystävä johon tutustuin riparilla
-on ystävä jonka tapasin vapaaehtoistoiminnan merkeissä
-Serkku, sekin on ystävä.
Joten äkkiä laskien saa kasaan neljä ystävää. Ihaninta noissa kaikissa ihmisissä on se että kaikki ovat tulleet elämääni eri elämän vaiheissa. Lisäksi jos äkkiä mietin, niin en keksi hirveän montaa asiaa mikä noita neljää ihmistä yhdistäisi, kaikki ovat persoonia omana itsenään. Mutta silti jokaisella on tärkeä rooli elämässäni. 25ikävuoden aikana matkalle on jäänyt myös paljon hyviä ystäviä, ystäviä joiden luuli kulkevan mukana aikuisuuteen asti, mutta joskus vaan elämä kuljettaakin hyvin erisuuntaan silloin on osattava päästää irti.
Näitä asioita olen pohtinut paljon viime päivinä, koska listassa ensimmäisenä mainitsemani ystävä on ajautumassa elämästäni irti. Ei kokonaan, ei irti sydämestäni tai irti niin että se ihminen menettäisi merkityksenä. Vaan siten että elämämme ovat hyvin erilaisia tällä hetkellä, minä olen asettuneena työn ja kotielämän välille ja ystäväni taas elää villiä nuoruuttaan bailuviikonloppujensa merkeissä. Se ei ole paha-asia, mutta jotenkin se on tullut väliimme. Yhtäkkiä on vaikeampi löytääkään yhteistä aikaa ja joka päiväiset puhelumme muuttuvat parin viikon välein tehtäviin ”mitäkuuluu” puheluihin. Välillä pelkään muuttuvani ystäväni silmissä MoralisoivaksiVampiksi, kun selitän riittävistä yöunista ja työn tärkeydestä tai kuinka ihana on istuttaa kukkia omalle takapihalle. Joskus vaikka ystävyys alkaisi rakoilla, toinen kulkisi ehkä eripolkuja, ei se tarkoita sitä että kaikki se yhteinen pitäisi haudata. Vaikka me emme tällä hetkellä soittelisi joka päivä ja vaikka tämä tilanne jatkuisi pidempään. Hyvä ystävä on silti olemassa ja varmasti aina tavoitettavissa kun sellainen tilanne tulee eteen. Joskus ystävyydessäkin voi tarvita taukoja.
Lisäksi on niitäkin ”ystäviä” jotka on kulkenut elämässä mukana monia vuosia, ne vain eivät kuulu ns. jokapäiväiseen elämään. Niiden kanssa soitellaan silloin tällöin, saatetaan lähettää kortti lomapaikasta tai pistäytyä kylässä jos ollaan ohikulkumatkalla.
Niitäkin ystäviä tarvitaan.
Välillä ne polut vaan erkanevat. Se varmasti kuuluu asiaan, etenkin pitkässä ystävyyssuhteessa. Mun oloa helpotti asiasta puhuminen. Nyt me molemmat tiedämme missä mennään. Tiedän, että toinen on olemassa, vaikka emme olisi yhtään yhteyksissä.
VastaaPoista