tekee virheitä, jokainen tuottaa pettymyksiä, jokainen katuu joskus jotain. Mutta miksi niistä harva uskaltaa puhua ääneen. Liikaa kaunistellaan asioita ja mietitään mitä muut mahtaa ajatella. Miksi?
Itse toimin edellisessä parisuhteessani niin, kerroin aina vaan parisuhteestani ne hyvät asiat, ei meillä riidellä, ei meillä ole koskaan vaikeaa, aina Happy happy vaan. Luulin että sillä jotenkin suojelen parisuhdettani, en uskaltanut kertoa että olen epäonnistunut jossain asiassa. Puolustelin ja kaunistelin aina loppuun asti. Pelkäsin että puolisoni tuomittaisiin tai kummasteltaisiin.
Mutta sen jälkeen olen ottanut elämässäni uuden vaiheen, koska jokainen parisuhde käy läpi erilaisia vaiheita, niin hyvä kuin huonojakin. Eikä se tee ihmisistä yhtään sen parempia tai huonompia. Minähän se lopulta päätän kenen kanssa seurustelen ja annanko anteeksi ja mitä annan. Ystävän tuki on tärkeä, siksi on turhaa kuluttaa energiaa siihen että miettii mitä muut ajattelevat ja uskallanko kertoa.
Tänään ystäväni pohti minulle sitä kuinka pelkää että on antanut muille väärän kuvan tapailemastaan miehestä. Ystävät kyselevät häneltä syytä siihen miksi he eivät seurustele ja missä mättää. Kaikki syyttävät tätä miestä siitä että se käyttää ystävääni hyväksi. Ystäväni kuitenkin on itse onnellinen ja tietoinen siitä missä mennään. Sanoin ettei sen tarvitse selitellä muille tekemisiään, kunhan tosiaan muistaa sen että on itse onnellinen. Tässäkin asiassa jäin miettimään, mikä oikeus meillä ulkopuolisilla on tuomita toisia omista tekemisistään tai päätöksistään. Miksi aina pitää löytää syy tai syyllinen. Miksi aina pitää nähdä se negatiivinen puoli? Minä ainakin rohkaisin ystävääni jatkamaan suhdettaan sillä lailla mikä tuntuu parhaalta, sehän sen ihmisen tuntee ja sehän ne keskustelut ja sopimukset tekee eikä me muut.
Ehkä ystävänä sitä on vain niin suojelevainen, että herkästi suojelee niin paljon sitä ystävää että ystävä alkaa jo pelätä mitä kertoa, ettei tule tuomituksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti