Mun piti...

tulla kirjoittamaan mukavasta päivästä... rauhallisesta illasta...
Ja näin se alkoikin:

Kävelen asemalta kotiin,

jäiset pienet pisarat nipistelee kasvoja.

Silti mua hymyilyttää.

Oven takana odottaa kolme heiluvaa häntää.

Kello on vasta 16.30, pääsin tänään ajoissa.

On hiljaista.

Vaimo on koulussa

Lämmitän mikrossa vaimon tekemää kaalilaatikkoa

ja rauhoitun.....

Jotain kuitenkin tapahtuu siinä kohdassa kun kaalilaatikko

on mikrossa.

Vanhin koirista saa epilepisa kohtauksen.

Minuutti, toinen..

Sekoan laskuissa.

Silitän ja paijaan.

Mikro huutaa, kaalilaatikko on valmis.

Suljen ajatukset ruuasta pois.

Keskityn koiraan.

Joka edelleen kouristelee.

Monta minuuttia nyt on mennyt..?

Soitan hätäisesti puolisolle,

ei se on koulussa.

Soitan veljen vaimolle,

se lupaa tulla avuksi.

Miksi  kouristelut ei vieläkään mene ohi.

Mua väsyttää. Olen kymmenen minuuttia maannut lattialla

lihakset jännittyneinä koiran vieressä.

Koira rauhoittuu.

Ovikello soi.

Huh.

Tilanne ohi.

Eläinlääkäri neuvoo puhelimitse seurailemaan tilannetta.

Koira heiluttaa jo häntää ja kantaa palloa.

Minä seurailen.
Lähetän veljen vaimon takaisin kotiinsa.

kiitän avusta.

Istun sohvalla,

kyyneleet silmissä.

Kaalilaatikko yhä mikrossa.

..... aina ei mene niin kuin suunnittelee...