Työkaverini palaverissa tänään marmatti mulle kuinka oli nähnyt sattumalta
avoimen työpaikan, juuri sellaisen mistä työstä hän on pitkään jo haaveillut.
Paikka olisi vielä vakituinen.
Minä samaan hengenvetoon aloitin paasaamisen. Olen jo pitkään puolustanut työkaveriani koska harmittaa että hän tekee arvokasta työtä ja jo viidettä vuotta nenän eteen on isketty määräaikaisia sopimuksia. Nyt sitten kannustin.
Kannustin hakemaan uutta työtä, muuten jos asian eteen ei tee mitään, vaan märehtii ja miettii niin samaisella sohvalla istutaan vielä vuodenkin päästä. Työkaveriani nauratti.
Ja haastatteluun kannattaa ainakin mennä, voihan olla ettei työtä edes saa tai että työ ei olekkaan sellaista kuin ajatteli. Kysyminen kun ei maksa mitään.
Ja unelmia, unelmiaan pitäisi aina seurata.
Olin iloinen kun sain kannustettua työkaveria, rohkaisemaan kohtaamaan unelmiaan.
Mutta työkaveri oli ovela ja käänsi keskustelun minuun, niin että mikäs se minun laitani on?
No mulla on vakipaikka,
kahdeksan vuotta tänä vuonna tulee täyteen tuossa työpaikassa.
Viihdyn ja pidän työstäni, kuitenkin ajoittain haaveilen uusista haasteista..
Ja niitä haaveita puskee mieleen aina näin kevään korvalla, jo kahden vuoden ajan olen suunnitellut
josko kävisin kokeilemassa jotain muuta.. hakemassa ammattitaitoa jostain toisaalta.
Noh, tänään jäin sitten asiaa pohtimaan.
Mietin ajatuksen kanssa uutta työyhteisöä ja uusia ihmisiä. Uutta työtä.
Alkoi jännittämään, mietityttämään, taas pitäisi tulla ulos kaapista.
Kohdata uusia ihmisiä ja heidän mielipiteitään.
Keksin (mukamas) paremman idean, josko viihtyisin tuolla vaikka siihen asti kun sitä perheenlisäystä aletaan miettimään. Olisi sekin asia helpompi tuoda julki, kun kaikki jo tietävät elämäntilanteeni.
No mutta mitä siihen perheenlisäykseen tulee, niin ne suunnitelmat ovat kyllä aika kaukaisia.
Onko tämä nyt vain joku pakokeino, vai pitäisikö olla itsekkin rohkea ja kohdata unelmansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti