Kommervenkkejä

Tuossa muutama päivä sitten rakas kummipoikani (9v) kummasteli mun polvissa olevia arpia ja tuumasi että oliko se niin että sulla oli polvissa sitä Titanic:ia, juu kyllä kyllä, sitäpä juuri!

(rakas pieni, se on sitä titaania, ruuvien muodossa).

Samalla kun noita mun polvien arpia ihmeteltiin, muistui mieleeni hauska tarina yhdestä arvesta, joka komeilee polvessani edelleen.

Apri syntyi jo monta vuotta sitten, olimme varmaan n.7vuotiaita ystäväni kanssa kun päätimme lähteä pyöräilemään. Äiti ilmoitti moneen kertaa että kaveria ei saa kyyditä tarakalla, vaan molemmat ajavat omilla pyörillä. Joo joo, näinhän me toteltiin totta kai.

Kas kummaa, kuitenkin siinä jossain vaiheessa kävi niin että se mun kaveri istuikin siellä mun tarakalla ja kas kummaa me kaaduttiin (niin kuin arvata saattoi, eihän se äiti turhaan varoitellut). No onneksi ei ihan hirveän pahasti käynyt. Kaveri säästyi ja minä sain vain sellaisen iljettävän pitkän haavan polven yläpuolelle. Yhdessä ystäväni kanssa mietittiin rapussa että mitä me sanotaan mun äidille, koska haava kuitenkin tarvitsi puhdistusta ja laastaria.

Yhtäkkiä saatiin hyvä idea.

Mun kaveri juoksu edeltä kertomaan mun äidille että olin kompastunut kengännauhoihin ja tarvitaan laastaria. Minä sitten linkkaan polveni kanssa perässä sisälle ja siinä samassa äiti katsoo mua tuimasti ja nauraa.

Vai että kengän nauhoihin neiti kaatui, kun jalassa on tarralenkkarit.

Näinpä jäätiin kiinni siinäkin asiassa