Koska sitä on onnellinen, oikeasti?

 Koska sitä on onnellinen, oikeasti?

Kyseinen ajatus kumpusi mieleeni jutellessani työkaverin kanssa. Hän on pitkään ollut alalla, mutta ei ole ottanut vakinaista työpaikkaa vastaan, koska haluaa olla vapaa lähtemään silloin kun siltä tuntuu. Ja kuulemma näin on paljon parempi olla, on vapaampi pitämään pitkiä lomia ja ottamaan niitä töitä mitä tarjotaan. Lisäksi hän kuitenkin sanoi että ei ole varma mitä elämältään haluaa niin näin hän ainakin saa pidettyä monia ovia auki.

Itse ajattelen työstä ihan eritavalla. Kun valmistuin, aloitin määräaikaisena kunnes löysin ”haaveammatin” (tai ainakin niin ajattelin opiskellessani). Heti kun minulle tarjottiin vakinaista työpaikkaa, ajattelin saman tien että se on kuin lottovoitto. Nyt sitten, olen ollut samassa paikassa jo useamman vuoden, ja kokonaan olen unohtanut ne haaveet siitä kuinka oli tarkoitus opiskella lisää ja kierrellä katsella mitä sitä oikeasti haluaa tehdä. Nyt lähteminen on paljon vaikeampaa kuin ovat päällä asuntolainat ja säännöllinen tietty palkka, tutut työympyrät ja kaikki. Omalla tavalla ajattelen kuinka rohkea tuo työkaverini on, vakinainen työpaikka kun mielestäni tuo monella suuntaa turvaa.

Tästä kaikesta poiki mieleeni ajatus, kuinka paljon sitä uskaltaakaan tehdä asioita sen eteen että oikeasti on onnellinen? Vai käykö siinä niin että tyytyy tiettyyn kohtaloon? Jokaiseen asiaanhan voi itse vaikuttaa aika pitkälti, enkä väitä että itse en voisi tehdä irtiottoa ja kokeilla muita töitä tai vaikka sitä opiskelua, mutta jotenkin sitä vain on ehkä liian arka. Ja ehkä minua kuitenkin mietityttää se että olisinko kuitenkaan sen onnellisempi jos tekisin elämässäni nyt jotain suuria muutoksia, koska pohjimmiltani kuitenkin uskoisin olevan onnellinen.

Ja onhan elämässä toki monia asioita mitkä tekevät onnelliseksi. Tänään minut tekee onnelliseksi aurinko, pakkasessa odottava Aino mustikkapiirakka jäätelö, virkkaustyön aloittaminen ja tieto siitä että alkaa viikonloppu :)

Hymyilkää ja olkaa onnellisia.