Ystäväni J, on ollut elämässäni jo tosi tosi monta vuotta, nyt kun itse aloin laskemaan niin siitähän tulee 20vuotta tänä vuonna, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Muutin äitini ja veljeni kanssa silloin uudelle asuin alueelle ja menin muuton seasta leikkimään pihalle, olin tuolloin 6vuotias. Pihalla yksin hiekkalaatikolla istui tyttö, muistan sen kun eilisen. Menin rohkeasti tytön luokse ja kysyin; voitko olla mun ystävä? me juuri muutettiin tänne. Tuo tyttö hymyili ja vastasi; Voin olla, mäkin asun täällä, mikä sun nimi on? Ja siitä alkoi meidän yhteinen ystävyys. Yhdessä on koettu niin alamäet kuin ylämäetkin, mutta aina ollaan oltu ystäviä. Meitä molempia on yhdistänyt aika rankat perhetaustat ja osittain varmasti niiden takia ystävyytemme hitsautui yhteen sitäkin tiiviimmin.
Asuimme siis samalla pihalla, eri rapuissa. Kävimme samaa ala-astetta, olimme samalla yläasteella sekä riparilla. Pienenä oli vaikea puhua ääneen toiselle omista kotiasioista, koska niitä häpesi vaikka tiesi toisen tietävän. Meidän äidit olivat myös hyviä ystäviä keskenään. Jossain vaiheessa keksimme J:n kanssa aloittaa n.s päiväkirjan kirjoittamisen mutta niin että se kirja vuorotteli vuoro viikoin toistemme luona. Kirjassa meillä oli salanimet; J oli ruskea karhu ja minä panda (nimet juonsivat kirjan kannen kuvasta, ei siis sen syvällisempää ajatusta).
Sattumoisin vuosi sitten kun muutettiin löysin tuon kirjan yhdestä muuttolaatikosta. Lukko oli ajan saatossa mennyt rikki joten oli helppo kurkata sisälle sen enempää ajattelematta. Aluksi tekstin lukeminen toi hymyn huulille, mutta pidemmälle päästessä tajusin kuinka sitä on pienenä joutunut kantamaan suurta taakkaa ja huolta omasta perheestään. Itkua pidätellen luin kirjan loppuun. Oli rankkaa palata niihin tunteisiin ja käydä läpi niitä tekstejä, olihan ne itse kirjoittanut joskus ja se teki siitä toden tuntuista vielä enemmän. 8-10vuotiaat tytöt kirjoittaa vuolaasti muistiin kuinka monta siideriä äiti on tänään hakenut kioskilta ja mitä tapahtuikaan sinä viikonloppuna kun minä olin kummin luona kylässä. Kuinka ambulanssin tilaaminen kotiin oli ihan normi juttu.
Tänä aamuna muistelimme noita juttuja ja tapahtumia meidän sohvalla. 20vuotta kestäneen ystävyyden alkuajoilta. Päällimmäisenä muistamme pelon, jännityksen ja huolen vanhemmista ja kuinka toisesta haettiin turvaa silloin kun eniten jännitti. On ihanaa että tuo ystävä on edelleen elämässäni. Ja nykyisin pelkoa ja huolia on paljon vähemmän. Nykyisin voimme viettää iltaa hymyillen ja olla onnellisia siitä mitä olemme elämässämme saavuttaneet. Yhdessä olemme selvinneet.
20vuotta ystävyyttä, olisikohan syytä juhlaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti