Vuosi sitten aloimme puolisoni kanssa etsiä meille kotia. Halusimme pihan, saunan ja ehkä vähän enemmän tilaa. Sellainen unelma-asunto löytyikin yllättävän helposti. Budjetti kun oli rajallinen ja koska en omista ajokorttia niin piti ottaa hyvät kulku mahdollisuudet huomioon. Kaikki saatiin yhdessä paketissa.
Entinen koti sijaitsi pienkerrostalossa, vilkkaan tien varressa. Ehkä jopa liian lähellä hyviä kulkuyhteyksiä, kauppoja ja kouluja J Mutta miksi (okei, tämä on ehkä liian yleistämistä) melkein koko ikäni siinä taloyhtiössä liikkuessani (ensiksi mummo ja ukki omistivat sen ja sen jälkeen äidiltä siirtyi minulle ja veljelleni) en koskaan tuntenut tuntevani niitä ihmisiä. Tai ainakin jos tunsin joitakin niin tuskin edes nimeltä. Siellä ihmiset halusi olla omissa oloissaan ja rauhassa. Pihatalkoisiinkin osallistui vain kourallinen ihmisiä. Sinä päivänä kun olimme tekemässä loppu siivousta asuntoon, naapuri (jonka olen siis tuntenut monia monia vuosia) tuli soittamaan ovikelloa kynttilä kädessään. Kyyneleet silmissä se siinä selitti kuinka hyviä naapureita ollaan oltu ja kuinka sitä harmittaa kun me nyt muutetaan pois. Mutta valehtelematta itse en ole koskaan sen koomin jutellut kyseisen naapurin kanssa, ehkä muutaman sanan joskus. Mutta ehkä sillä riitti vain tieto siitä että olen siinä, hänen naapurissa ollut jo monia vuosia. Ja nyt siihen muuttaa uusi ihminen uusine tarinoineen.
Nyt olemme asuneet vuoden päivät täällä uudessa kodissa. Jo heti ensimmäisellä viikolla naapurit tuli juttelemaan lähitaloista ja ihmiset moikkailivat ohi kulkiessaan. Ehkä tilannetta helpotti meidän koira lauma, ihmisiä kiinnosti tulla kyselemään koirista ja samalla tutustuttiin muutenkin. Nyt sitten voisin sanoa vuoden jälkeen että ”naapurit” on täällä paljon tutumpia kuin kerrostalossa vaikka siellä asutaan fyysisesti lähempänä toisiaan. Sydän melkein suli tuossa muutama kuukausi sitten kun yksi omistaja koirineen tuli juttelemaan ja pyysi meitä heidän luokse kyläilemään. Nyt sitten, kerran viikossa tuo meidän pentu pääsee koiratreffeille ja tuo ”naapurin” nainen on keittänyt kahvit ja juttu luistaa, ihan kun olisimme aina tunteneet.
Onko lähiöissä yhteishenki tiiviimpää? vai onko se vain ihmisistä kiinni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti