Löysin laatikon pohjalta vanhan ”ystäväkirjan” johon pentuna kerättiin kavereiden lempijuttuja. Kirjoiteltiin ihastuksista ja unelmista. Niitä on hauska lukea näin aikuisena. Aika paljon on unelmat ja haaveet muuttuneet niistä ajoista, mutta silti sitä on jotenkin osannut olla elämässä jo pienenä realisti.
Itse en ole lähtöisin mistään rikkaasta ja hyvästä kasvuympäristöstä. Itse asiassa olen saanut aika pitkälti kasvattaa itse itseni. Se mikä on oikein tai väärin on saatu kokeilla ihan kantapään kautta.
Mahdollisuudet olisi ollut vaikka mihin, niin alkoholistiksi kuin syrjäytyneeksi nuoreksikin. Uskon, että malli minkä sain, on ollut se vahvin tekijä siinä suhteessa mitä minusta on tullut. Menetin isäni ollessani 6vuotias, niihin samoihin aikoihin lähtivät myös isovanhemmat vaikean sairauden uuvuttamina, ja lopun niittasi äidin alkoholismi. 10vuotiaana isoveljen hoteisiin muutto ei ollut juttu eikä mikään. Oman kodin sain 16vuotiaana ja siitä oli pakko alkaa rakentaa omia unelmia ja haaveita jotka on kannatellut pitkälle. Alkoholisti äiti esikuvana on pitänyt minut pois Alkon hyllyiltä, työkyvyttömyys, sairastuminen ja lopulta sen vieminen hautaan on valaissut minua siitä mitä en ainakaan elämässäni halua.
Vasta viime vuosina sitä on alkanut miettimään ja olen oppinut oikeasti arvostamaan sitä mitä itsellä on, en roiku itsesäälissä sen suhteen mitä olen joutunut kokemaan tai mitä olen jäänyt kokematta. Silti se mitä olen kokenut, kulkee mukanani aina. Se on yksi iso osa minua. Ja juuri siksi ja sen takia olen kiitollinen siitä lapsuudesta minkä olen saanut, koska se teki minusta tällaisen ja tällaisena ja tässä ollessani tunnen olevani onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti